Kuka minä olen?

Satu Hovi

Olen kirjailija, koulutettu kokemusasiantuntija, yrttineuvoja ja viittä vaille yrttihoitaja.

Rakastan kirjoittamista, hyvää seuraa, kissojen rapsuttamista, juhlien järjestämistä ja mietiskelyä. Sydäntäni lähellä ovat myös kirjoittaminen, luova suunnittelu, ompelu, vaate-suunnittelu ja tuunaus, yrttien käyttö ja viljely, syötävä metsäpuutarha, keskiaika, leipominen sekä ruokien ja juomien valmistus.

Tervetuloa blogiini! Tavataan luennoilla ja kursseilla!

Mitä teen?
  • kirjoitan kirjoja
  • pidän luentoja ja kursseja muualla ja kotonani Katajahovilla
  • kerään ja viljelen yrttejä sekä vanhoja ruokakasveja
  • koulutan poimijoita ja myönnän poimijakortteja

Mikä sai minut kiinnostumaan yrteistä?

Lue kiputarinani tästä alta.

Kun mut leikattiin keisarinleikkauksella niin mulla oli naama sinisenä ja napanuora kaulan ympärillä, kuulin kummitädiltä. Siitä seurasi aivojen osittainen halvaantuminen. Äidille mun syntymä oli kova pala eikä siitä koskaan kotona puhuttu sanaakaan. Kerran äiti kyllä tokaisi mulle keskellä kahvilaa et koska isä ja äiti pani mut alulle ennen avioitumista niin siksi musta tuli tällänen. Tästä tokaisusta taitaa nyt olla viisi vuotta.

Mä olen maatilan tytär. Isä ja äiti teki aina vain töitä, he eivät koskaan olleet meidän lasten kanssa. Lapsuus oli tylsä, ja mä pakenin äidin ylihuolehtivaisuutta haavemaailmoihin ja mielikuvitukseen. Mä olin hiljainen, tosi ujo ja kiltti lapsi. Meidän perhettä varjosti puhumattomuus ja äidin vahvat tunnelukot. Nykyisin äiti on valvavan uskonnollinen, ja mä näen et se suojaa sillä itseänsä, jottei tarvitsisi kehittyä ihmisenä ja kohdata omia kipujaan.

Mä tiedän että puhumattomuus oli yleistä noihin aikoihin, ja kuulemma vieläkin. Sodan arpia. Mä luin paljon ja tein käsitöitä, ja liikuin pakolla vaan silloin kun äiti käski. Vaikka järki sanoo, että pitää liikkua, mä en ole koskaan tehnyt sitä vapaaehtoisesti, vaikka lopputulos olisikin ollut hyvää oloa tuottavaa. (Se ei yleensä ollut). Tämän ongelman kanssa mä taistelen edelleen.

Mä olen ontunut koko ikäni ja lapsena kärsin myös oikean jalkaterän roikkumisesta. Mua ei taidettu koskaan kiusata koulussa ja sitä mä ihmettelen edelleen kovasti. Aikuisena mä olen saanut kokea kiusaamista ja vähättelyä lapsuudenkin edestä. Nuorena aikuisena mä leikkautin oikean jalan nilkan jäykäksi, mut sitten varpaat rullautui jalan alle, ja mä olen kävellyt melkein koko tähänastisen ikäni varpaideni päällä, paitsi pikkuvarpaan, joka oli noussut nelosvarpaan päälle. Mulla kesti kolme vuotta löytää ortopedi joka suostui suoristamaan mun varpaat. Mä ihmettelen tänä päivänäkin, että miksi se oli niin vaikeaa. Mulle sattui kerran tavallista terhakampi erikoistuva lääkäri. Oli kesä ja lääkäreillä lomittajat.

Nyt mulla on todettu myofaskiaalinen oireyhtymä, mikä tarkoittaa et pienikin ponnistus voi aiheuttaa kohtuutonta kipua. Tosin kipua aiheuttaa ainakin yhtä paljon mun istumatyöni.

Lapsena mä luin paljon, tein käsitöitä ja loin pilvilinnoja. Just siitä syystä mä en aikuisena ymmärtänyt että mä tarvitsen huomiota itseltäni ja muilta, koska mä olin kuvitellut totuuden tietynlaiseksi ja pidin sen siinä. Ei mulla nuorena ollut kipuja, tai jos oli niin mä olin tottunut niihin.

Pidin sen todellisuuden jopa silloin, kun fyysiset kivut olivat niin pahat (ja verenpaineet korkeat), että jaksoin aamulla heti herättyä tehdä kotitöitä 30 minuutin ajan, ja lopun päivää istuin nojatuolissa. Kun siitä piti nousta, mietin vartin ja hoin mielessäni, kohta mä nousen, ihan kohta, kohta nousen… vähitellen ymmärsin että kipu muuttaa aivoja ja tapaa ymmärtää todellisuutta, ja todellisuuden kokemusta.

Jouduin myös huomaamaan, et kun ihminen on heikoimmillaan, epävarmat ihmiset haistavat sen ja pyrkivät iskemään ja vähättelemään ja satuttamaan ja korostamaan omaa paremmuuttaan. Kilpailu sekä työ- että harrastuselämässä on kovaa.

Mut kasvatettiin tyhmäksi. On ollut täysi työ opetella tästä opista aikuisena eroon. Siksi mulla kesti kauan, ennenkuin mä ymmärsin, etteivät lääkärit voi kaikessa mua auttaa. Itse on omasta terveydestään vastuussa. Myös potilaalla on vastuunsa asiakkaana, eikä siitä puhuta. Ei myöskään lääkärien vastuusta, lekuritkin on vaan ihmisiä. Mä olen huomannut, että teen työssäni jatkuvasti virheitä, vaikka koen olevani hyvä. Mä joudun vähän väliä palaamaan jo tehtyihin juttuihin ja korjaamaan niitä. Mä luulen että tälleen samalla lailla virheitä tekevät kaikki muutkin, myös lääkärit. Kaikki eivät sitä itse huomaa. Ihminen ei ole eikä voi olla täydellinen. Potilas ei saa ottaa vastaan mitä tahansa nielemättä. Sinisilmäinen ei saisi olla.

Mä olen väliinputoaja: en ole vakavasti vammainen mutten tervekään, paitsi KELAn mielestä. En saa sieltä kuntoutukseen tukea. Kelan systeemi on rakennettu palkansaajille, eikä kevytyrittäjille. Myöskään mun jaksaminen yrittänä ei kiinnosta ketään. Itse mun on itseni hoidettava, ja ajateltava omaa tulevaisuuttani myös.

Itsestä huolehtimista mä saan edelleenkin opetella ja koko ajan miettiä siihen uusia tapoja.

Lääkärit ja fysioterapeutitkin ovat vaan ihmisiä, niinkuin me kaikki. Ne tekee vaan työtänsä eivätkä kaikki niistä oikeesti osaa ammattiaan kovin hyvin. Joka ammatissa on ne tyypit jotka vaan on ja sit ne joilla on se tatsi asiaan eli lahja ja taito kehittää osaamistaan huipputasolle. Nyt yks ortopedi leikkasi mun jalkäterän liian vinoon oikealle, koska nykyään ei katsota alaraajoja kokonaisuutena, vaan on erikseen jalkateräortopedi ja polviortopedi muttei ketään, joka ymmärtäis kokonaisuutta lantiosta alaspän, mistä vika on lähtöisin. Ei riitä että sulla on ammatti, pitää löytyä myös kyky toimia siinä. Ja näkemyksen lahja.

10 vuotta sitten alkoivat megakivut. Mä en meinannut päästä sängystä ylos, ja kipu säteili oikeassa kyljessä lonkasta nilkkaan. lääkäri sanoi vaan et syö buranaa. Mitään venytysohjeita ei tullut. Mä olin tosi hädissäni. Mä en mennyt edes fysioterapiaan koska mun lapsuusvuosien kokemuksen mukaan ne tekee vaan työtänsä eivätkä oikeasti osaa auttaa. Fysioterapeutit ovat aina teettäneet mulla liian vaikeita liikkeitä, kuten lantionnostoja. Nyt mulla on hyvä fysioterapeutti, joka osaa työnsä, ja saa mut jumppaamaan kotonakin. Mä en ymmärrä, miksi yksi ortopedi käytti mun vastaanottoajasta 5 minuuttia fysioterapeutin haukkumiseen, vaikka sen olis mun mielestä pitänyt keskittyä mun hoitamiseeni. Mä loukkaannuin. Miten sais lääkärit ymmärtämään yhteistyön merkityksen?

Mulle on ollu hurjasti apua Kimmo Takasen kirjoista, mm. Päästä irti-kirjasta. Mulla on se tunnelukko, sama kuin mun äidillä, etten mä ole tärkeä, pitää jatkuvasti yrittää muistaa, että pitää jumpata, hampaat pestä, elimistöä kuunnella, itseä hoitaa ja helliä. Koska mä ansaitsen. Tunnelukoista on vaikeeta päästä eroon ja oli vaikeeta edes huomata, et mä en ole osannut olla yhtä hyvä itselleni kuin muut ihmiset ovat niille itselleen. Muita hyviä kirjojakin on ja mä laitan niitä mun blogiin myöhemmin. Monet kirjoittaa kivuista ja kivun hillitsemistä mielen voimalla. Ne on hyviä kirjoja, mut mä tarviin ennemminkin kivun tunteen huomioimista, jotta vois alkaa sitä hoitaa. Mä myös työstän näitä juttuja homeopaatin kanssa, ja se on hyvin hyödyllistä.

Mä siis petyin lääkäreihin kun jäin kivun kanssa yksin ja rupesin kokeilemaan luonnonyrttejä ym. paremman olon saamiseksi, omien tunnetilojen säätelyyn ja kivun lievittämiseksi lääkkeettömillä tavoilla, mm. yrteillä. Siitä tulikin mulle uus ammatti. Nyt mä elän aika pitkälle mun arvojeni mukaista elämää, taistelen kremppojeni kanssa ja viimeisen leikkauksen kans ja elämä on kohtuullisen coolia.